Thompsonista on tärkeää huomioida maantieteellisen maiseman lisäksi myös kulttuuri- ja tunnemaisema. Australialaisarkkitehti esitteli suunnittelemaansa holokaustikeskusta ja taidemuseota Architecture Speaks! -luentosarjassa marraskuussa.
Australialainen arkkitehti Kerstin Thompson (s. 1965) luennoi marraskuussa Aalto-yliopiston ja Arkkitehtuurimuseon kuratoimassa Architecture Speaks! -luentosarjassa.
Thompson perusti melbournelaisen Kerstin Thompson Architects (KTA) -arkkitehtitoimistonsa vuonna 1994. Toimisto suunnittelee paikkasidonnaista arkkitehtuuria, jossa sisätilat ja maisema luovat yhteen liukenevia ja kokonaisvaltaisia paikkoja, merkityksiä.
Kerstin Thompsonille sana tontti symboloi maisemaa, joka ei ole vain jotain topografista. Hän nostaa perinteisen maisemakäsityksen rinnalle kulttuuri- ja tunnemaiseman sekä ekologisen maiseman. Samaistun tähän ajatusmaailmaan. Visuaalisen maailman rinnalla kulkevat lukuisat muut aistimaailmat.
Ääni-, tuoksu- ja miellemaisemien kautta paikkojen yksilölliset merkitykset korostuvat. Ne sitovat meidät maailmaan. Kuten brittiläis-australialainen kulttuuritutkija Sara Ahmed kirjoittaa teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka (2018): ”Mikä liikuttaa meitä, mikä saa meidät tuntemaan, on myös se mikä pitää meitä paikoillaan tai antaa paikan, jonne jäädä.”
Havaintojen henkilökohtainen tulkinta liittää maailmaan merkityksiä sekä tunteita, ja siten aistit osallistuvat nimettömän tilan muuttamiseen henkilökohtaiseksi paikaksi. Thompson kehottaakin suunnittelevia arkkitehteja kokemuksellisuuteen, sijoittamaan itsensä suunniteltavaan tilaan ja sitä kautta tuomaan suunnitelmiinsa lempeyttä muita ihmisiä kohtaan.
Arkkitehti Kerstin Thompson. Kuva: Kerstin Thompson Architects
Esimerkkikohteina paikan määrittelemisen taidosta Thompson esittelee luennolla kaksi museota, joista ensimmäinen on Melbournen Elsternwickissä sijaitseva Juutalaisten holokaustikeskus (Jewish Holocaust Center, 2021). KTA:n suunnittelema keskus sisältää viisikerroksisen uudisosan lisäksi vanhan suojellun rakennuksen. Museo-, tutkimus-, koulutus- ja hallintotiloillaan se vastaa kasvaneen juutalaisyhteisön tarpeita.
Holokaustimuseot maailmalla ovat usein suljettuja, puolustautuvia ja lähes bunkkerimaisia rakennuksia. Thompson on kuitenkin halunnut yhdistää turvallisuuden avoimuuden tunteeseen. Hänen pyrkimyksenään on ollut kunnioittaa juutalaista kulttuuria ja luoda samalla turvallista ja aktiivista katutilaa.
Julkisivuratkaisussaan KTA hyödyntää eri materiaalien läpinäkyvyyseroja luodakseen visuaalisen yhteyden museon sisätilojen ja kadun välille. Valkoisen tiilen ja lasitiilen yhdistelmä mahdollistaa julkisivun muuntelun tilojen valontarpeen sekä käyttöaktiivisuuden mukaan umpipinnasta läpikuultavaan ja läpinäkyvään. Galleriat ja museotilat ovat valonarkoja toisin kuin hallintotilat ja luokkahuoneet.
Julkisivusta välittyy huntumainen herkkyys. Thompsonista kristalliyön jälkeen lasijulkisivujen hauraus on kuvastanut vainoa. Kristalliyöksi kutsutaan natsien juutalaisiin kohdistamaa väkivallan aaltoa 9.–10.11.1938. Nimensä se sai juutalaisten tuhottujen liikkeiden ja kotien rikkoutuneista laseista.
Lasin sisällyttämisellä julkisivuun Thompson viestii vapaudesta ilmaista kulttuuri-identiteettiä sekä keskuksen pyrkimystä visuaaliseen ja henkiseen läsnäoloon julkisessa tilassa.
Ikkunan perimmäinen tehtävä on osoittaa kahden maailman välinen ero. Pitsimäinen julkisivu rajaa toisistaan menneen ja nykyisyyden, ulkoisen ja sisäisen. Rajapinta ei kuitenkaan poista vuorovaikutusta kahden maailman väliltä. Hämärtyvälle kadulle julkisivu tuo valoa sekä antaa väläyksiä ihmisten liikkeistä. Rakennus tarjoaa läheisyyttä ja huolehtii niin vierailijoistaan kuin ohikulkijoistaan. Käsitys turvasta muodostuu vastakohdaksi vaaralle.
Thompson on joutunut pohtimaan, onko arkkitehtuuri holokaustikeskustelun väline.
Melbournen holokaustikeskus hyödyntää vastapareja – peittävä ja läpinäkyvä, valoisa ja pimeä. Isommassa mittakaavassa sen arkkitehtuuri on vastakkaista yleiselle kuvastolle holokaustikeskuksista, joiden voimakkaasti assosioiva arkkitehtuuri tulkitsee kauhua toistamalla tapahtumapaikkojen muotoja ja materiaaleja.
Thomsonista abstraktiksi jäävä arkkitehtuuri ei imitoi tai toista traumoja. Lämpimän puun käyttö sisätiloissa inhimillistää tilakokemuksen. Kattoikkunat ja peiliheijastukset tuovat tiloihin palan taivasta, mikä pitää kävijän tietoisena nykyisyydestä ja sijainnistaan. Avoimuuden ja kutsuvuuden lisäksi valolla on symbolinen merkitys. Se kuvastaa valaistumista, oivaltamista, joka liittyy keskuksen opettavaan rooliin.
Kohdetta suunnitellessaan Thompson on joutunut pohtimaan, onko arkkitehtuuri holokaustikeskustelun väline. Hänestä arkkitehtuurin sijaan museon artefaktit, ohjelmisto ja Melbournen tapauksessa keskuksen ihmiset, etenkin selvinneet, pystyvät parhaiten sanoittamaan sanoin kuvaamatonta.
Bundanon taidemuseo Illaroossa Australiassa. Siltamainen rakennus vahvistaa taiteen ja maiseman arvostusta ja kuvastaa Thompsonin ekologista lähestymistapaa paikan luomiseen. Kuva: Rory Gardiner
Matka Melbournen esikaupunkialueelta jatkuu Australian pensasmaihin. Toinen luennolla esitelty museokohde on australialainen Bundanon taidemuseo ja siihen liittyvä silta (Bundanon Art Museum & Bridge, 2021).
Rakennus on jaettu kahteen osaan: maan alle painautuvaan bunkkeriin, jossa sijaitsee australialaisen taidemaalarin Arthur Boydin (1920–1999) taidekokoelma ja kauppa, sekä siltaan, jossa muut tilat – oppimiskeskus, majoitus ja ruokailu – kurottavat kukkulalta kukkulalle. Kokonaisuus on huomattavasti suurempi kuin tontilla valmiiksi olleet rakennukset, Boydin studio, perheen kirjasto ja entinen koti sekä koulutuskeskus (Boyd Education Centre).
Suunnittelualue on altis ääriolosuhteille, tulipaloille ja tulville. Thompson huomauttaa vedenpinnan jaksottaisen nousun olevan osa veden luonnollista kulkua, mutta asutuksen levittäytymisen myötä se on alettu nähdä negatiivisena asiana, tulvana. Monialaisen tiimin tavoitteena on ollut luoda rakennuskokonaisuus, joka vähentää ilmastovaikutusta. Siltarakenne mahdollistaa veden nousun ja julkisivumateriaalit kestävät kipinät.
Aivan kuten Arthur Boyd maalasi teoksensa taivasalla, rakennus ja sen vierailijat mukautuvat vaihtuviin sääolosuhteisiin. Majoittajat pystyvät itse mukautumaan ilmanalaan ja säätämään huoneiden passiivista ilmanvaihtoa. Silta luo raameja, jotka pilkkovat maiseman lukuisiin näkymiin. Vierailijat voivat vertailla Boydin kuvitteellisia maisemia elävään maisemaan heidän ympärillään.
Museovierailu ei ala tontille astelemisesta, vaan kotona syntyneestä aikeesta. Suunnittelutyöhön sisältyy voima, joka kantaa tontilta sen laajemmalle vaikutusalueella.
Jutussa on käytetty lähteenä myös Kerstin Thompsonin artikkelia ”Museum as Place-maker” teoksessa Contemporary Museum Architecture and Design, Theory and Practice of Place (2020).