Asuminen kaupunkipolitiikan agendalla

Pari viikkoa sitten julkistettiin kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän tilaama keskustelupaperi Kaupungit politiikassa? Kirjoittajat Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen ja Markku Wilenius pohtivat siinä koukuttavasti, millaisia tavoitteita tulevaisuuden kaupunkipolitiikalla tulisi olla.

Globaalit muutosvoimat heijastuvat kasvavasti kaupunkikehittämisen edellytyksiin, mutta niiden vaikutuksia ei ole tunnistettu kunnolla poliittisessa päätöksenteossa. Kirjoitta­jien mielestä kaupunki tulisi määritellä sen erityispiirteiden ja ominaisuuksien perusteella. Yhtenäiskuntaa korostavan politiikan myötä kaupunki on nyt kadonnut fyysisenä, sosiaalisena, hallinnollisena ja myös lainsäädännön kohteena.

Kirjoittajat peräävät kaupunkielämän ja -ympäristön laadullisiin ominaisuuksiin perustuvaa pitkäjänteistä kaupunkipolitiikkaa. He kysyvät muun muassa, missä on hyvinvointivaltion asettama minimi kaupunkipolitiikassa. Kun väestö monimuotoistuu ja kaupungit eriytyvät, keskustelu hyvinvointivaltion minimistä on asetettava uudelleen – niin asunnon koolle, alueiden eriytymiselle kuin julkisen tilan laadulle.

Kaupunkipolitiikkaa on toki paalutettu aiemminkin. Viime vuonna ilmestynyt Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittama Kaupunkipolitiikan uusi aika on vankka katsaus kaupunkipolitiikan juuriin ja sen ajankohtaisiin painotuksiin. Sektorirajat ylittäviä sisällöllisiä kärkiä ovat kaupungit kasvun luojina, maankäytön, asumisen ja liikennejärjestelmän yhteispeli, sosiaa­linen kestävyys sekä osallisuus.

Julkaisut valottavat toisiaan täydentäen kaupunkipolitiikan moninaisuutta ja kompleksisuutta. Yhteistä on huoli siitä, että ilmiölähtöisten ongelmien ratkaiseminen tahtoo jäädä siiloutuneen hallinnon ja vanhojen rakenteiden jalkoihin. Asuminen on tästä hyvä esimerkki, koska sen isot kysymykset ovat paljolti kaupunkilähtöisiä ja eri sektoripolitiikkojen yhteistä temmellyskenttää.

Perinteinen asuntopolitiikka korostaa ihmisten asuntotarpeita vastaavien asuinolojen turvaamista.

Perinteinen asuntopolitiikka korostaa ihmisten asuntotarpeita vastaavien asuinolojen turvaamista, ja mittarina on asumisen osuus käytettävissä olevista tuloista. Asumista turvataan valtion tuotanto- ja kysyntätu­kien avulla sekä kuntien maankäyttöpolitiikan keinoin. Asunto­politiikan sisällöllä on iso rooli myös segregaation torjunnassa, sosiaalisen kestävyyden vahvistamisessa ja asunnottomuuden vähentämispyrkimyksissä.

Kaikkien näiden toimien markkinavaikutuksista ja kohdentumisesta on jatkuvaa kiistelyä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että asumisella on perustuslain (19 §) turva: ”Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.”

Riittävä kohtuuhintainen vuokra-asuntotarjonta on kasvuseuduilla myös elinkeinopolitiikkaa, kun työvoimapula uhkaa. Kuntien maankäyttöpolitiikassa tavoitteena on turvata riittävä ja kysyntää vastaava asuntotonttitarjonta kaupungin kehittämisen kannalta oikeissa paikoissa. Siinä tärkeitä reunaehtoja ovat yhdyskuntarakenteen toimivuuden ohella luonto- ja virkistysarvojen turvaaminen ja kulttuuriympäristön vaaliminen. Lähiympäristön laatu, vaikkapa julkisen kaupunkitilan houkuttelevuuden tai kävelyn ja pyöräilyn olosuhteiden muodossa, kuuluu asumisen isoon kuvaan kaupunkien veto- ja pitovoimatekijänä.

Viime aikoina kärkevin asumista koskeva keskustelu on kohdistunut asuntojen kokoon ja asuntokaavojen tehokkuuteen. Kummallakin on yhteys alueiden eriytymiseen ja kaupunkitilan kestävyyteen.

Uusien omistusasuntohankkeiden kasvava sijoittajavetoisuus näyttää johtavan asuntosuunnittelun laadun heikentymiseen ja pienasuntovaltaisuuteen. Asuntokanta yksipuolistuu, vaikka asuntokysyntä muuttuu yhä monimuotoisemmaksi. Kaavatehokkuuden maksimoinnilla muiden kaupunkisuunnitteluperiaatteiden kustannuksella voi puolestaan olla sellaisia negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita ei riittävästi tunnisteta.

Nurkan takana kurkkii jo seuraava kriisi, ilmastonmuutos sään ääri-ilmiöineen.

Nyt on hyvä hetki pohtia myös kaupunkiasumisen resilienssiä, jota covid-19 parhaillaan testaa. Nurkan takana kurkkii jo seuraava kriisi, ilmastonmuutos sään ääri-ilmiöineen. Alue­rakenteen kriisikestävyys on tullut näkyväksi, kun asumisen rahoituksen ehdoista päätetään entistä enemmän kansain­välisten rahoitusmarkkinoiden ja luottoluokittajien pöydissä. Kaikkiin kuntiin ei enää välttämättä saada asuntolainoitusta. Sen seurauksena alueen asuntojen hintatasoa uhkaa romahtaminen lähiympäristön houkuttelevuudesta huolimatta.

Ympäristöministeriössä valmistellaan parhaillaan Marinin hallitusohjelmaan perustuvaa asuntopoliittista kehittämisohjelmaa vuosille 2021–2028. Syksyn mittaan valmistuvan kahdeksanvuotisen ohjelman tavoitteena on lisätä valtion asuntopolitiikan pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta.

Toivottavasti sen fokukseen mahtuu asuntopolitiikan ydinsisällön ohella asumisen kestävään laatuun ja kriisikestävyyteen liittyviä avauksia. Nyt kun myös maankäyttö- ja rakennuslaki on avattu, olisi hyvä hetki päivittää, miten normi­ohjausta säätämällä saataisiin entistä paremmat edellytykset laadukkaalle tulevaisuuden asuntosuunnittelulle ja asuin­alueiden kehittämiselle.

Kaupunkipolitiikka on käsitteenä kolmisenkymmentä vuotta vanha, mutta se on sisällöltään Suomessakin koko kaupunkilaitoksen olemassaolon mittainen. On häkellyttävää huomata, miten isossa roolissa arkkitehdit olivat sen sisällön määrittelyssä kaupungistumisen varhaisvuosina. Pyrkimyksenä olivat kattavasti terveelliset asuinolot ja niiden myötä yhteiskuntarauha ja hyvät puitteet nuoren kansakunnan kehitykselle.

Nytkin olemme uuden äärellä. Kaupunkien tulevaisuutta leimaavat ilmastonmuutoksen taklaaminen, resurssitehokkuusvaateet, kiertotalous, tekoälysovellukset ja elämäntapojen pirstaloituminen. Maapalloistuminen jatkuu koronapandemian muokkaamana samalla, kun paikallisesti erilaistuminen ja monimuotoisuus vahvistuvat.

Kiinnostavia näköaloja on riittämiin vaikuttamisen sytykkeeksi. Meidän tehtävämme on hyvän elinympäristön ja kestävän asumisen sanoman vahvistaminen kaupunkipolitiikan isossa  kuvassa. Samalla asialla olivat kollegamme sata vuotta sitten kaupunkiköyhyyttä ratkoessaan.

Matti Vatilo

Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen, Markku Wilenius: Kaupungit politiikassa? Kolme teesiä ja seitsemän askelta tulevaisuuteen. TEM 2020.

Eero Holstila, Timo Hämäläinen (toim.): Kaupunkipolitiikan uusi aika. Rakennustieto 2019.