Arvoista ponnistava arkkitehti – haastattelussa Alison Brooks

Alison Brooks on ainoa arkkitehti, joka on voittanut kaikki kolme Britannian arvostetuinta arkkitehtuuripalkintoa. The Sunday Times on nimennyt hänet Britannian 500 vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Tämän lehden mennessä painoon Brooksin piti olla puhumassa Arkkitehtipäivillä Turussa. Toisin kävi. Keskustelimme hänen kanssaan etäyhteydellä muun muassa autenttisuudesta ja anteliaisuudesta.

Miten sinusta tuli arkkitehti?

– Uskon, että ihminen joko on arkkitehti tai ei ole. Arkkitehdiksi ei tulla. Arkkitehti kiinnittää huomiota valoon, materiaaleihin, mittasuhteisiin ja tilaan eri tavalla kuin muut ihmiset. Missä tahansa olen, mitä tahansa teen, arkkitehtuuri on ajatuksissani.

Tein ensimmäisen arkkitehtonisen tekoni, jonka muistan, kun olin ehkä 12-vuotias ja muutimme kaupungista toiseen. Rakastin vanhaa kotitaloamme, ja halusin mitata ja piirtää sen läpikotaisin, jotta voisin muistella sitä myöhemmin. En ajatellut silloin, että minusta tulisi arkkitehti, mutta tuo teko taitaa kertoa taipumuksistani. Se kertoo myös siitä, miten merkityksellisiä kehyksiä tilat muodostavat lapsuuden kokemuksille ja miten ne muovaavat käsitystämme maailmasta.

Arkkitehtuuri on aika helppoa, jos sitä ajattelee palvelu­ammattina ja piirtää sellaisenaan kaiken, mitä asiakas pyytää. Jos kuitenkin yrittää tehdä jotain merkittävää ja rikkoa rajoja, kaikki muuttuu mutkikkaammaksi. Toimeksianto on mielestäni vaatimustason alaraja, josta pitää ponnistaa ylöspäin. Arkkitehdin pitää tuoda projektiin tilallisuutta, anteliaisuutta ja kiinnostavia yksityiskohtia. Toki pitää toimia asiakkaan taloudellisissa ja aikataulullisissa rajoissa, mutta meillä on myös oma agendamme, jolla yritämme tuoda lopputulokseen lisäarvoa. Emme suunnittele vain rakennuksen tämänhetkiselle omistajalle vaan myös tuleville, tuntemattomille käyttäjille.

Toimeksianto on vaatimustason alaraja, josta pitää ponnistaa ylöspäin.

Olet julkaissut kirjan Ideals then Ideas. Onko se mottosi?

– Voisin kai sanoa, että se on jonkinlainen manifesti. Ajatus arvoista ennen ideoita kehittyi luennoilla, joita pidin arkkitehtiopiskelijoille. Opiskelijat tuskailevat ideoiden löytämisen kanssa, mutta mielestäni on väärä lähestymistapa etsiä suoraan arkkitehtonista lopputulosta tuntematta omia arvojaan arkkitehtina ja ihmisenä. Jokaisen pitää luottaa omaan arvomaailmaansa ja tukea ideansa ja suunnitelmansa siihen. Pitää uskoa omiin lapsuuden kokemuksiin, siihen mitä rakastaa, poliittisiin mielipiteisiin ja arvoihin ja tuoda se kaikki jokaiseen projektiin. Vahva arvomaailma antaa ihmiselle ja arkkitehdille paljon vakaamman pohjan puolustaa näkemyksiään.

Kun puhuin tästä opiskelijoille, ymmärsin, että minun pitäisi myös itse puhua avoimemmin omista arvoistani. Niin julkaisu syntyi. Aluksi ujostelin puhua periaatteistani asiakkaiden menettämisen pelossa, mutta on parempi, että asiakas tietää etukäteen, minkälaisen suunnittelijan kanssa on tekemisissä.

Vahva arvomaailma antaa ihmiselle ja arkkitehdille paljon vakaamman pohjan puolustaa näkemyksiään.

Pääperiaatteesi, joihin kirjakin jakautuu, ovat autenttisuus, anteliaisuus, yhteisyys ja kauneus (authenticity, generosity, civicness, beauty). Kertoisitko niistä tarkemmin.

– Autenttisuus liittyy vahvaan tekijyyteen. Arkkitehdin pitää ottaa vastuu ja antaa osa itsestään kuhunkin teokseen. Siinä arkkitehtuuri lähestyy taidetta. Autenttisuus syntyy myös taustatyöstä, joka sitoo projektin paikkaansa. Työprosessini perustuu avoimuuteen, uteliaisuuteen ja taustatutkimukseen. Paikan ymmärtäminen auttaa ymmärtämään yhteisöjä, joiden kanssa työskentelemme. Kutsumme paikkaan tutustumista vihjeiden etsimiseksi. Yritämme löytää vihjeitä siitä, miten pystyisimme liittämään projektiin jotain, mikä todella sitoo sen paikkaansa ja tekee siitä autenttisen.

Anteliaisuus on tärkeä teema arkkitehtuurissani. Se oli vahvasti läsnä myös vuoden 2018 Venetsian biennaalissa, jonka teemana oli Freespace. Anteliaisuus on sitä, että arkkitehdit käyttävät valtavasti aikaa ja vaivaa tilallisen lisäarvon luomiseen kenenkään sitä varsinaisesti pyytämättä. Anteliaisuudesta on tärkeää pitää tiukasti kiinni etenkin asuntotuotannossa, jossa muut tahot yrittävät tehdä vain sen, mikä on aivan välttämätöntä. Se, että joku välittää riittävästi luodakseen käyttäjille kauniita, yhteisiä tiloja, on kuin lahja.

Yhteisyyttä tai julkisuutta ei pidä yhdistää vain julkisiin rakennuksiin, kuten kirjastoihin tai konserttitaloihin, vaan myös asuinrakennuksissa ja toimistotaloissa tulee olla julkinen puoli. Jos rakennus sijaitsee julkisessa tilassa ja vaikuttaa ohikulkijoiden elämään, se on julkinen. Rakennuksen pihajärjestelyjen lisäksi on huomioitava julkisivut, sisäänkäynnit, siluet­ti ja materiaalit. Meillä on velvollisuus luoda laatua, kauneutta ja anteliaisuutta rakennusten kaikkiin puoliin.

Ihminen on aina halunnut elää kaunista elämää. Modernismi kuitenkin kielsi kauneuden merkityksen ja käänsi sille selkänsä. Uskon, että samassa yhteydessä me arkkitehdit menetimme auktoriteettimme ja kyvyn kommunikoida, mistä hyvässä arkkitehtuurissa on kyse. Jopa puhe mittasuhteista katosi sadaksi vuodeksi. Ihmiset kaipaavat inhimillisyyttä. Olemme vasta vapautumassa modernismin dogmaattisuudesta ja löytämässä inhimillisyyden ja kauneuden uudelleen.

Mainitsit Venetsian biennaalin. Sinut on kutsuttu sinne yhteensä neljä kertaa. Olisit taas mukana, mutta biennaalin kohtalosta ei tällä hetkellä kukaan tiedä. Mitkä ovat omat tunnelmasi?

– Venetsian biennaali on upea tapahtuma, ja on ollut hienoa päästä osallistumaan vuosittain. Tällä hetkellä suunnitelmana on viettää avajaisia elokuun lopussa, mutta saa nähdä kuinka käy. Tämän vuoden teema on ajankohtainen, varsinkin nyt kun elämme kaikki eristyksissä: miten elämme yhdessä?

Meidän pitää löytää keinoja elää yhdessä toistemme ja planeettamme kanssa vahingoittamatta sitä, ihmiskunnan tulevaisuutta tai muita lajeja maapallolla. Meidän pitää harkita asennettamme kehitykseen, rakentamiseen ja kasvuun – nuo kollektiiviset tavoitteet ovat olleet olemassa vähintään teollistumisen alusta asti, mutta nyt on korkea aika muuttaa niitä.

Miten sitten elämme yhdessä: mikä on mielestäsi arkkitehdin rooli yhteiskunnassa ja toisaalta tavallisen ihmisen rooli arkkitehtuurissa?

– Meillä on ehdottomasti rooli ja ääni, jonka pitäisi kuulua enemmän julkisessa keskustelussa. Monet meistä kuitenkin työskentelevät nykyään asiakkaille, joilla on tiukat vaitiolosopimukset, eikä projekteista voi puhua. Ammattikuntamme vaikuttaa siten kummallisen vaitonaiselta.

Onnistuneita rakennuksia esitellään ja juhlitaan arkkitehtuurimediassa, muttei niinkään valtamediassa. Se on oikeastaan aika erikoista. Olemme edelleen omassa kuplassamme palvelemassa asiakkaitamme, mutta jotenkin meitä ei nähdä osana yhteiskuntaa. Työllämme on kuitenkin suuri yhteiskunnallinen merkitys. Luulen, että nuoremmat arkkitehdit ovat taitavampia käymään laajaa keskustelua esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Arkkitehdit elävät muutoksesta ja uusien asioiden kohtaamisesta. Muutos on kuitenkin monille ihmisille vaikea kohdata. Pelko ja vastustus eivät välttämättä kohdistu arkkitehtuurin erityispiirteisiin, vaan muutos totuttuun ahdistaa. Ihmiset myös pelkäävät, että he eivät saa vaikuttaa elinympäristönsä muutoksiin. Viime vuosisadalla tehtiin paljon epäonnistunutta ja epäinhimillistä kaupunki- ja liikennesuunnittelua, johon yhdistyivät arkkitehtuurin rationalisoituminen ja systematisoituminen. Menee varmaankin toiset sata vuotta, että arkkitehdit saavat ihmisten luottamuksen takaisin. Meistä jokaisen tulee osaltamme vakuuttaa ihmiset siitä, että haluamme luoda ihania paikkoja kaikille.

Kerro muutamista ihanista paikoista, joita olet itse luonut.

– Kun aloittelin uraani, halusin erityisesti suunnitella asuntoja. Liian harva taitava arkkitehti on kiinnostunut asuntosuunnittelusta. On kuitenkin arkkitehtien yhteiskunnallinen velvollisuus luoda laadukkaat asumisolosuhteet kaikille. Lähiympäristöllä on valtavan suuri merkitys ihmisen maailmankuvan muovautumiselle. Olen saanut olla mukana monessa hienossa asuntoprojektissa.

Viime aikoina olen kehittänyt työtäni myös muihin suuntiin, kuten kulttuuri- ja yliopistorakennuksiin. On ollut hienoa työskennellä esimerkiksi Oxfordin historiallisessa ja kulttuurisesti rikkaassa ympäristössä. Cohen Quad -projektissa Exeter Collegen 700-vuotinen historia taipuu uudenlaiseksi tarinallisuudeksi. Rakennuksen tilasarja ei kerro tarinaa pelkästään sen käyttäjistä vaan myös laajemmin kaupungista ja lähi­ympäristöstä. Hienointa projektissa ovat monipuoliset tilat, joista opiskelijat voivat valita haluamansa itsenäiseen opiskeluun – aivan kuin kotona voi valita, missä huoneessa haluaa oleskella. Laitosmaisia rakennuksia on tärkeää järjestellä uudelleen, tehdä niistä kotoisampia.

Materiaaleista puu on aina tuntunut minulle luontevalta, ja se on ollut olennainen osa jokaista projektiani. Kenties se liittyy kanadalaiseen taustaani. Rakastan puun tuomaa lämpöä, muistumia luonnosta, sen kuvioita, tekstuureja ja väriä. The Smile -projektissa teimme pisimmän CLT-ulokkeen, mitä koskaan oli tehty. The Smile oli kokemuksellinen muodon, rakenteen, viimeistelyn ja materiaalin suhteen. Projektissa oli myös täydellinen asiakas, joka vain kehotti meitä kehittämään idean ja lupasi toteuttaa sen. Kaikkeen sanottiin aina kyllä. Se oli upeaa.

Mistä olisit puhunut meille Arkkitehtipäivillä?

– Maailma on ehtinyt muuttua valtavasti sen jälkeen, kun viimeksi puhuin julkisesti. Esitykseni olisi varmaankin nyt aika erilainen kuin silloin. Olin ajatellut puhua suunnitteluperiaatteistamme ja siitä, miten toteutuneet rakennuksemme edustavat niitä. Olisin lisäksi puhunut arkkitehdin vastuusta. Meidän pitää ammattikuntana muuttaa käytöstämme, työtapojamme ja koko tapaamme suunnitella. Meidän pitää keksiä, miten kannustaisimme asiakkaita käyttämään enemmän aikaa ja rahaa vähähiilisempiin projekteihin. Saa nähdä, mitä kaikkea muuta meidän pitää muuttaa tämän erikoisen aikakauden jälkeen.