Rakennetun ympäristön laajuuden ennakoidaan kaksinkertaistuvan seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, samalla kun rakentamisen ympäristöpäästöt pitäisi nollata. Muun muassa tällaisista aiheista keskusteltiin Jyväskylässä kansainvälisessä Alvar Aalto -symposiumissa elokuussa.
Arkkitehtuuritapahtumia kiertäessä joutuu toistuvasti pohtimaan, miten olisi mahdollista keskustella samanaikaisesti rakentamisesta osana maailmanlaajuista ympäristökriisiä ja toisaalta arkkitehtuurin herättämistä elämyksistä ja tunteista. Dilemma oli läsnä myös elokuussa Jyväskylässä järjestetyssä kuudennessatoista kansainvälisessä Alvar Aalto -symposiumissa.
Ratkaisua ongelmaan ei nytkään löytynyt, mutta ”Weight of Architecture” eli arkkitehtuurin painoarvo -teeman puitteissa kuultiin monta innostavaa esitystä erimaalaisilta suunnittelijoilta, tutkijoilta ja opettajilta.
Monitulkintainen teema tarjosi esiintyjille mahdollisuuden lähestyä sitä vapaasti omista lähtökohdistaan. Niinpä Pritzker-palkinnon vuonna 2020 saaneen Grafton Architects -toimiston Yvonne Farrell kertoi heidän pyrkimyksestään luoda rakennuksiin painavuuden tunne, kun taas ilmastotutkija Hans Joachim Schellnhuber esitteli pysäyttäviä laskelmia rakentamisen ympäristövaikutuksista: ihmisen valmistamat materiaalit painavat jo enemmän kuin kaikkien elollisten biomassa, ja valtaosan tästä muodostavat rakennukset. Lisäksi tuottamamme ympäristön paino lisääntyy koko ajan kiihtyvällä tahdilla.
Näkökulmien moninaisuuden kääntöpuolena oli puheenvuoroja yhdistävän punaisen langan katoaminen – aidon keskustelun sijaan kuultiin sarja sinänsä kiinnostavia monologeja aihepiirin ympäriltä, ja ongelmaa alleviivasi kokoavan loppukeskustelun puuttuminen. Toivottavasti seuraavan symposiumin järjestäjät löytävät kokonaisuuden organisointiin toimivamman ratkaisun.
Kuten aiemmissakin symposiumeissa, varsinainen ohjelma oli kuitenkin vain osa tapahtuman antia, ja vähintään yhtä tärkeitä olivat vapaamuotoiset keskustelut kahvi- ja lounastauoilla, Aalto2-museokeskuksessa järjestetyssä iltatilaisuudessa ja Jyväskylän baareissa.
Ihmisen valmistamat materiaalit painavat jo enemmän kuin kaikkien elollisten biomassa, ja valtaosan tästä muodostavat rakennukset.
Columbian yliopiston apulaisprofessori David Benjamin puhui ”arkkitehtuurin sietämättömästä painosta”.
Puheenvuoroja yhdistävien rajapintojen puute näkyi erityisesti ensimmäisen päivän ympäristöteemaisessa sessiossa. Siinä missä Schellnhuber ja arkkitehtuurihistorioitsija Barnabas Calder korostivat arkkitehtien vastuuta löytää ratkaisuja globaaliin ympäristökriisiin, jättivät Farrellin ja Arkkitehtitoimisto Alan esitykset lähinnä hämmentyneen olon: Voinko antaa itselleni oikeuden vaikuttua toimistojen virtuoosimaisista projekteista samalla, kun tiedostan niiden tuottamat ilmastopäästöt? Vai pitäisikö niukkenevat hiilibudjetit käyttää nimenomaan kaikkien käytössä oleviin julkisiin rakennuksiin ja ratkoa suuren mittakaavan kestävyysongelmat muilla keinoilla?
Vakuuttavimmin maailmanlaajuiset ympäristöongelmat, yksittäisen suunnittelijan vaikutusmahdollisuudet ja arkkitehtuurin kokemuksellisuuden sitoi yhteen toisen päivän resurssiteemaisessa sessiossa puhunut Columbian yliopiston apulaisprofessori David Benjamin. Hän kutsui ”arkkitehtuurin sietämättömäksi painoksi” yhtälöä, jossa rakennetun ympäristön laajuuden ennakoidaan kaksinkertaistuvan seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana, samalla kun rakentamisen ilmastopäästöt pitäisi nollata.
Koska aikaa ei ole tuhlattavaksi, kehotti Benjamin ottamaan ripeästi käyttöön ”drop-in”-ratkaisuja, toisin sanoen radikaaleimpia saatavilla olevia keinoja, kuten vallitsevien rakennusmääräysten ja -tapojen mukaisia hiilinegatiivisia materiaaleja.
Esityksessään Benjamin havainnollisti, miten kokeellisesta ideasta – tässä tapauksessa maatalousjätteen ja sienirihmastojen seoksesta kasvatetuista rakennusharkoista – kehitetään kymmenessä vuodessa valmis tuote markkinoille. Materiaalin teknisten ominaisuuksien rinnalla työryhmä on testannut jatkuvasti sen ”tunnelmallista suorituskykyä”.
Prosessin lopputulos – lasikuitupinnoitettu ulkoseinäelementti – ei ole täydellinen ratkaisu, mutta merkittävästi parempi kuin nykyisin käytössä olevat tuotteet. Benjamin painottikin, että arkkitehdin pitäisi jokaisen suunnittelutehtävän kohdalla kysyä, miten se on mahdollista skaalata laajempaan käyttöön.
Alvar Aalto -symposiumin iltatilaisuus järjestettiin Aalto2-museokeskuksessa. Arkkitehti A-Konsulttien suunnittelema, vuonna 2023 valmistunut lisäsiipi yhdistää kaksi Alvar Aallon suunnittelemaa rakennusta: Alvar Aalto -museon ja Keski-Suomen museon.
Viimeisessä arkkitehtuuriteemaisessa sessiossa puhunut professori Helena Mattsson Tukholman Kuninkaallisesta teknillisestä korkeakoulusta (KTH) laajensi näkökulman arkkitehtuurin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin.
Mattsson muistutti, ettei arkkitehtuurin käyttö alistamisen välineenä koske vain Venäjän ja Kiinan kaltaisia autoritaarisia maita, vaan on arkipäivää myös Pohjoismaissa, joissa sosiaalisia ongelmia yritetään ratkoa esimerkiksi purkamalla maanmuuttajien asuttamia kortteleita. Mattsson viittasi myös tuoreisiin tutkimuksiin, joiden mukaan asuntorakentamista koskevan sääntelyn purkaminen on johtanut Ruotsissa siihen, että 2010-luku oli ensimmäinen vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin asumisen laatu heikentyi.
Ratkaisuksi Mattsson tarjosi ”radikaalia byrokratiaa”, joka huomioisi markkinavoimien ohella myös tilallisen solidaarisuuden. Toimintatavan historialliseksi esikuvaksi hän esitti professori Carin Boaltin Lundin arkkitehtikouluun 1960-luvulla perustaman rakennustoiminto-opin laboratorion, jossa esimerkiksi uusia asumisratkaisuja voitiin testata luonnollisessa mittakaavassa.