Puhoksen ostoskeskuksen vanhimman osan toisessa kerroksessa, syrjäisen ulkokäytävän laidalla on ovi auki. Se johtaa vaatimattoman näköiseen tilaan, joka on kuin minkä tahansa liikehuoneiston takahuone: pöytiä, kenkiä lattialla, suljettu ovi sisemmälle kiinteistöön.
Kyseessä ei ole kaupan takahuone vaan pieni moskeija, rukoushuone, kertoo arkkitehti Hossam Hewidy. Moskeija oli samalla paikalla jo vuonna 2000, kun Hewidy muutti pysyvästi Suomeen. Tänne hänet toi vaimon työ Egyptin suurlähetystössä Helsingissä, jonka myötä Suomi oli tullut tutuksi jo aiemmin.
Kun arkkitehti Erkki Karvisen suunnittelema, Itä-Helsingin Puotinharjussa sijaitseva Puhos vuonna 1965 avattiin, se oli Suomen suurin ostoskeskus. Myöhemmin sitä vielä laajennettiin. Alamäki alkoi 1990-luvulla, kun lama kaatoi itsenäiset vähittäiskauppaliikkeet ja valtaosa kuluttajakaupasta siirtyi pikkuhiljaa kansainvälisten ketjuyritysten haltuun. Asiakkaita vei vieressä sijaitseva, vuonna 1984 valmistunut ja 1990-luvulla laajennettu Itäkeskus, joka oli tuolloin Pohjoismaiden suurin kauppakeskus.
Vuosituhannen vaihteessa Puhos oli parhaat päivänsä nähnyt rapistuva rakennuskompleksi, joka oli täynnä tyhjiä liiketiloja.
“Täällä ei ollut juuri muuta kuin huonekaluliike, pyöräkauppa ja soitinliike”, Hewidy muistelee.
Sekä moskeija.
Elävä kaupunkikeskus
Hossam Hewidy on valinnut tapaamispaikaksi ravintola Kirkukin Puhoksen alakerrassa. Tarkoituksena on puhua hänen vastikään Aalto-yliopistossa tarkastetusta väitöskirjastaan The hidden city of immigrants in Helsinki’s urban leftovers: The homogenization of the city and the lost diversity, joka käsittelee monimuotoista kaupunkitilaa ja monikulttuurisuuden huomioimista kaupunkisuunnittelussa.
Puhos tunnetaan nykyään juuri monikulttuurisuudestaan ja etnisten palveluiden ja vähittäiskaupan keskittymänä. Syyskuisena arki-iltapäivänä paikka vilisee elämää: pyöräileviä lapsia, perheitä ostoksilla, nuoria miehiä autojensa ympärillä. Kahviloissa ja ravintoloissa riittää asiakkaita.
Juuri tämä herätti alun perin Hewidyn kiinnostuksen ja johti lopulta väitöskirjaan: miten puolityhjästä ostoskeskuksesta tuli vilkas ja omaleimainen kauppapaikka ja palvelujen solmukohta, ilman määrätietoista kehittämistä tai ylhäältä johdettua kaupunkisuunnittelua.
Niin, miten?
On palattava parinkymmenen vuoden takaiseen aikaan, vaatimattomaan moskeijaan Puhoksen perällä.
Perjantairukouksen jälkeen ihmisillä oli tapana jäädä moskeijan liepeille vaihtamaan kuulumisia, Hewidy selittää. Pian joku perusti viereiseen tyhjään liiketilaan pienen kahvilan.
Monet moskeijassa kävijöistä olivat lähtöisin Somaliasta, jossa oli käynnissä kaoottinen sisällissota. Internetyhteydet eivät toimineet, ja asioita Somalian suuntaan hoidettiin muun muassa telefakseilla, jotka Suomesta olivat jo katoamassa. Joku keksi perustaa moskeijan viereen telepalveluita tarjoavan liikkeen.
Sen jälkeen tuli leipomo, sitten lihakauppa.
Nykyään suurin osa Puhoksen liiketiloista on vuokrattu.
Arkkitehti ja tutkija Hossam Hewidyn väitöskirja käsittelee monimuotoista kaupunkitilaa ja monikulttuurisuuden huomioimista kaupunkisuunnittelussa.
Keskiluokan ehdoilla
Sama ilmiö näkyy myös muualla Helsingin maahanmuuttajavaltaisilla alueilla, kuten Kontulassa ja Malmilla.
Väitöstyössään Hewidy käyttää termiä urban leftovers, kaupungin rippeet. Maahanmuuttajien myötä niiden hyljeksityt, rapistumaan jätetyt keskustat ovat heränneet henkiin ja täyttyneet vähittäisliikkeistä, ruokapaikoista, palveluista ja julkisesta katuelämästä, samaan aikaan kun valtaosalle perinteisistä lähiöostareista on käynyt päinvastoin. Väitöstyössään Hewidy kutsuu niitä monikulttuurisuuden tilallisiksi keskittymiksi.
Nyt näitä ”kaupungin rippeitä” on ryhdytty määrätietoisesti kehittämään ja uudistamaan. Hewidyn mielestä niiden nykyiset asukkaat, monikulttuurisuus ja maahanmuuttajataustaiset yrittäjät on suunnitelmissa sivuutettu.
Syynä on Helsingin jo 1990-luvun lopulta lähtien harjoittama segregaation vastainen politiikka, Hewidy sanoo. Sen tarkoituksena on estää alueiden eriytyminen, esimerkiksi maahanmuuttajaväestön keskittyminen tietyille alueille.
Hewidyn mielestä olisi aika myöntää, että lähestymistapa on epäonnistunut.
”Helsingissä on kahdeksan suurpiiriä. Maahanmuuttajista 75 prosenttia asuu kolmen suurpiirin alueella. Eriytyminen on jo totta, antisegregaatiopolitiikka ei ole onnistunut sitä estämään.”
Koska maahanmuuttajia ei voi ajaa poiskaan sieltä missä he asuvat, kaupungin ratkaisuna on houkutella alueille enemmän keskiluokkaista valtaväestöä ja sillä tavoin pyrkiä muuttamaan niiden väestörakennetta. Alueiden ”uudistaminen” tarkoittaakin usein vanhojen rakenteiden – ostareiden, asuintalojen ja kokonaisten kortteleiden – purkamista ja arvokkaampien uudisrakennusten rakentamista tilalle.
Antisegregaatiopolitiikka ei ole onnistunut estämään alueiden eriytymistä.
Kun vuokrat nousevat, alkuperäiset yrittäjät menettävät edulliset liiketilansa, jotka ovat mahdollistaneet pienituloselle asiakaskunnalle sopivat hinnat. Uusi kaupunkitila suunnitellaan miellyttämään maksukykyistä keskiluokkaa, ja pienituloiset joutuvat väistymään, Hewidy sanoo.
Samalla katoaa alueiden omaleimaisuus ja juuri se autenttinen, ruohonjuuritason place-making, joka tekee paikoista ihmisille ja kaupungille merkityksellisiä.
Kasvava markkina
Tässä kohtaa on yleensä tapana verrata Suomea Ruotsiin ja sen maahanmuuttajavaltaisiin lähiöihin ja nostaa esiin jengiytyminen ja väkivalta. Jos Helsingin harjoittama antisegregaatiopolitiikka ei toimi, mitä sitten tulisi tehdä, jotta vältyttäisiin samalta kehitykseltä?
“Tukholmassa on lähiöitä, joissa 90 prosenttia väestöstä on maahanmuuttajataustaisia. Helsingissä luku on suurimmillaankin 36–39 prosenttia. Olemme hyvin erilaisessa tilanteessa kuin Ruotsissa.”
Hewidy kehottaa pohtimaan, mistä väkivalta ja jengiytyminen johtuu. Ja vastaa itse:
“Toivottomuudesta, työttömyydestä, integraation puutteesta.”
Tärkeintä olisi keskittyä syrjäytymisen ehkäisyyn. Siihen auttaa parhaiten se, että ihmisillä on työtä, mielekästä tekemistä ja paikkansa yhteiskunnassa.
Monille niitä tarjoavat juuri Kontulan, Puhoksen ja Malmin kaltaiset lähiöostarit. Maahanmuuttajayrittäjät työllistävät itsensä lisäksi muita maahanmuuttajia, joiden usein on vaikea päästä suomalaisille työmarkkinoille.
Elävät lähiökeskustat hyödyttävät myös muuta väestöä: hinnat ovat usein kohtuullisia ja tarjonta erilaista kuin isoissa kauppakeskuksissa, joista kaikista löytyvät samat ketjuliikkeet. Lähiökeskustat toimivat kulttuurien kohtaamispaikkoina ja ruokkivat moninaista kaupunkikulttuuria.
Hewidy ottaa esimerkiksi Puhoksen uudemmassa osassa sijaitsevan Alanya-marketin, ruokakaupan, joka on juuri laajentanut viereiseen liiketilaan.
“Alanya-marketteja on Suomessa jo kolme, yksi Tampereella ja toinen Espoossa. Se on kasvava yritys, joka työllistää paljon ihmisiä”, Hewidy sanoo.
Nyt Alanya-market on monien muiden Puhoksen vähittäisliikkeiden tavoin vaarassa menettää liiketilansa. Ostoskeskuksen uudemmat osat on tarkoitus purkaa, ja vanhoja tilojakin uudistaa niin, että ne soveltuisivat esimerkiksi taidegallerioiksi.
Hossam Hewidy ravintola Kirkukissa, joka on Puhoksen uudemmassa osassa sijaitseva suosittu ruokapaikka.
Kilpailujen musta aukko
Hewidyn kritiikin yksi kärki osoittaa kaupunkisuunnittelusta järjestettyihin arkkitehtuurikilpailuihin.
Koska kilpailuihin osallistutaan anonyymisti ja yleisiin kilpailuihin voi ottaa osaa kuka vaan, niitä pidetään yleensä tasa-arvoisina ja avoimina. Hewidyn mielestä ne ovat sitä vain osittain.
“Kilpailut ovat avoimia siinä mielessä, että kilpailuohjelma on julkinen, osallistuminen on vapaata ja ehdotukset ovat kaikkien nähtävillä.”
Mutta sitten on toinen puoli, jota Hewidy kutsuu mustaksi aukoksi.
“Kuka päättää tuomariston kokoonpanosta? Entä kilpailuohjelmasta? Tai arvostelukriteereistä? Ne ohjaavat sitä, millaisia ehdotuksia kilpailuihin tulee ja millä perusteella voittaja valitaan, eivätkä ne ole lainkaan läpinäkyviä.”
Väitöskirjassaan Hewidy käsittelee kriittisesti etenkin vuonna 2020 järjestettyä Kontulan keskustan ideakilpailua ja samana vuonna ratkennutta Itäkeskuksen kilpailua.
Itäkeskuksessa ongelmana oli muun muassa uudistettavan alueen valtava koko: kilpailu käsitti Itäkeskuksen lisäksi kulttuurikeskus Stoan ja Puhoksen alueet sekä Puotilan metroaseman ympäristön, yhteensä 53 hehtaaria.
Kaupunkisuunnittelussa tulisi ensisijassa olla kyse maankäytöstä, ei omaisuudesta.
Hewidyn mielestä pelkästään Puhoksen 22 000 neliömetrin alue on niin suuri, että siitä olisi kannattanut järjestää oma kilpailunsa. Silloin olisi ollut paremmat mahdollisuudet pohtia, miten alueen uniikki, monikulttuurinen luonne ja nykyisten toimijoiden toimintamahdollisuudet voitaisiin turvata.
Vetovoimana Alko
Kontulan ostari tunnettiin aiemmin lähinnä kaljakuppiloistaan, mutta viime vuosina etniset ravintolat ja muut pikkuliikkeet ovat vallanneet tilaa kapakoilta. Iso osa yrittäjistä on maahanmuuttajia. Kontula on yksi Suomen monikulttuurisimmista lähiöistä, jonka asukkaista reilun kolmanneksen äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi.
Hewidyn mielestä on erikoista, että Helsinki antoi Kontulan keskustan kehittämisestä järjestetyn ideakilpailun kiinteistöyhtiöiden tehtäväksi.
“Rakennuksilla ja kaupunkitilalla on omaisuusarvon lisäksi käyttöarvo. Paikkoihin liittyy merkityksiä. Kaupunkisuunnittelussa tulisi ensisijassa olla kyse maankäytöstä, ei omaisuudesta”, sanoo Hewidy, joka on rakennus- ja kaupunkisuunnittelun lisäksi opiskellut kiinteistötaloutta.
Kontulan kilpailun 25-sivuisessa ohjelmassa monikulttuurisuuteen tai maahanmuuttajayrittäjiin ei viitattu sanallakaan.
“Sen mukaan ostarin vetovoimatekijöitä ovat K-market, S-market ja Alko. Edes kirjastoa tai uimahallia ei mainittu.” Kilpailuohjelma on nähtävillä verkossa.
Kilpailuun osallistuneiden työryhmien toimintaa Hewidy sen sijaan kiittää. Moni perehtyi alueeseen ja sen henkeen huolellisesti. Etenkin yksi ehdotuksista otti lähtökohdakseen monikulttuurisuuden, vanhojen rakennusten säilyttämisen ja alueen nykyisille asukkaille tärkeät palvelut. Voittajaksi valittiin kuitenkin ehdotus, jossa koko ostari puretaan.
Ongelmana kaupunkisuunnittelusta järjestetyissä kilpailuissa ei ole ainoastaan monikulttuurisuuden ohittaminen, Hewidy toteaa. Ne eivät ole erityisen hyvin onnistuneet myöskään biodiversiteetin huomioimisessa tai viherrakenteiden integroimisessa kaupunkikehittämiseen.
“Niitä ei ole suunniteltu sellaiseen. Vielä”, Hewidy sanoo.
Syy ei ole kaupunkisuunnittelijoissa tai arkkitehdeissa, Hewidy tähdentää, vaan kyse on poliittisesta tahdosta. Se millaista kaupunkia kilpailuilla halutaan luoda, on päättäjien käsissä.
Sen sijaan että pyritään hajottamaan monikulttuurisuuden tilalliset keskittymät, olisi tunnustettava maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen oikeus kaupunkitilaan ja sen kehittämiseen.
“Tarvitaan visio monikulttuurisesta kaupungista ja halua toteuttaa se.”
Hossam Hewidy opiskeli arkkitehdiksi Egyptin armeijan sotatieteellisessä teknisessä korkeakoulussa.
Armeijan arkkitehdista vähemmistöjen puolestapuhujaksi
Hossam Hewidy syntyi keskiluokkaiseen egyptiläisperheeseen vuonna 1964. Isä oli toimittaja, äiti työskenteli elokuvainstituutissa, jossa myös Hewidy vietti lapsuudessaan paljon aikaa.
Hewidy muistaa tapauksen, jolloin instituutissa kuvattiin viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa elokuvaa. Pienestä Hossamista lavasteet olivat niin todenmukaiset ja kauniit, että kun ne purettiin, hän purskahti itkuun.
“Äiti lohdutti minua kertomalla, että on olemassa ammatti, jossa voi suunnitella oikeita rakennuksia, sellaisia joita ei pureta. Voit isona ryhtyä arkkitehdiksi, hän sanoi.”
Äiti lainasi Hewidylle kirjastosta Banister Flecherin massiivisen klassikkoteoksen History of Architecture. Hewidy selasi kuvia ja piirustuksia rakennustaiteen merkkiteoksista ja vaikuttui.
Arkkitehdiksi Hewidy opiskeli Egyptin armeijan sotatieteellisessä teknisessä korkeakoulussa. Armeijan arkkitehtina hän suunnitteli muun muassa sairaaloita ja muita julkisia rakennuksia. Erottuaan armeijasta hän työskenteli omassa toimistossaan ja erikoistui suurten hotellien ja lomakohteiden suunnitteluun.
Käännekohta Hewidyn uralla oli vuonna 1992 sattunut Egyptin historian tuhoisin maanjäristys, jonka keskus osui muutaman kymmenen kilometrin päähän Kairosta. Satoja ihmisiä kuoli, tuhansia haavoittui ja arviolta 50 000 jäi vaille kotia.
Tuhot olivat pahimpia tiiviisti asutuissa ja huterasti rakennetuissa slummeissa. Viranomaiset pyysivät arkkitehteja avuksi kartoittamaan vaarallisia paikkoja ja purettavia rakennuksia. Hewidy oli yksi vapaaehtoisista.
“Sitä kautta tutustuin Kairon epävirallisiin asuinalueisiin. Niiden olot saivat minut surulliseksi.”
Hewidy työskenteli lopulta puolitoista vuotta Kairon slummeissa saksalaisen kansalaisjärjestön apuna.
“Sen jälkeen en enää kyennyt suunnittelemaan hotelleja.”
“Halusin käyttää osaamistani niiden hyväksi, jotka jäävät kaupunkien virallisissa agendoissa näkymättömiksi. Olivat he sitten Kairon epävirallisten asuinalueiden asukkaita tai maahanmuuttajia Helsingissä.”
Nykyään Hewidy toimii kaupunkisuunnittelun opettajana ja tutkijana Aalto-yliopistolla.
Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 5/22.
