Intialaisen arkkitehtitoimisto Studio Mumbain projekteissa keskeistä on vesi, maisema ja energia. Toimiston perustajalle Bijoy Jainille arkkitehtuuria tärkeämpää on se, mitä rakennukset ilmentävät.
Intialaisen arkkitehtitoimisto Studio Mumbain töissä arkkitehtuuri, käsityötaito ja paikalliset olosuhteet punoutuvat yhteen. Tämän mahdollistaa monialainen tiimi, johon kuuluu arkkitehteja, insinöörejä, käsityöläisiä ja rakennusmestareita ympäri maailmaa.
Toimiston vetäjä ja vuoden 2020 Alvar Aalto -mitalisti Bijoy Jain (s.1965) on opiskellut Washingtonissa ja työskennellyt sekä Los Angelesissa että Lontoossa ennen kuin palasi Intiaan ja perusti oman studionsa vuonna 1995.
Jain esitteli Studio Mumbain töitä ja toimintatapoja helmikuussa Arkkitehtuurimuseon ja Aalto-yliopiston Architecture Speaks! -luentosarjassa.
Sivilisaatio rakentuu veden virtauksen varaan, ja niin tekevät myös Studio Mumbain projektit. Ne pohjautuvat veden läsnäoloon, poissaoloon tai sen etsintään.
Bijoy Jain näyttää kuvaa trooppisesta puutarhasta ja kaivosta, joka edustaa veden liikettä ylös ja alas. Kaivon kivet on etsitty tontilta ja ladottu uuteen kahdeksankulmaiseen järjestykseen.
Kivet painuvat kaivettuun maahan ja maa nostetaan pintaan. Maan tilalle nousee vesi, joka palautuu käytön jälkeen takaisin maahan. Kaivosta kasvaa symboli elämän kiertokulusta.
Painovoiman hyödyntäminen on Jainin työskentelyn perusperiaate. Maailma muuttuu, mutta sen lait säilyvät. Rakennukset rakentuvat materiaalista ja hajoavat aikanaan taas osiin. Jokaisen eleen tulee mahdollistaa uusi teko. Kaupunkeja rakennetaan kaupunkien päälle.
”Rooma on rakentunut Rooman päälle,” sanoo Jain.
Tilaohjelma ei ole Jainille merkityksellinen, vaan se miten monin tavoin ihmiset voivat käyttää tiloja ajan jatkumossa. Kaivon ympärille rakentuvat huoneet voivat olla paikkoja taiteelle, opiskelulle tai työnteolle. Tilat muokkautuvat paikkaan, ihmisiin ja aikaan. Janille on tärkeää pystyä luomaan vaikutelma, että suunnitelma kestää aikaa, muovautuu tarpeisiin ja että sen päälle voidaan rakentaa jotain uutta.
Projektit eivät ole ikuisia, eikä valmis lopputulos ole päämäärä. Jainille riittää tilan rajaaminen ja asuttaminen sekä läsnä olevan hetken esittäminen.
”Minulle projekti on valmis jo tässä”, Jain sanoo ja pysäyttää kuvaesityksen kaivon ja ympärille rakentuvan talon perustuksiin.
Jainin työn keskeinen ominaisuus on kyky havainnoida ja tunnistaa toisen ihmisen tilanne ja ymmärtää, mitä tarvitaan. Sama pätee suunniteltavaan tonttiin. Hän haluaa ymmärtää, mitä liikettä siellä halutaan aikaansaada. Keskeistä on tunnistaa, että suunnittelijoina teemme muutoksen paikkaan, vaikutamme siihen ja otamme siitä vastuun.
Bijoy Jainin töiden keskiössä on löytää suunniteltavasta kohteesta ja paikasta jotain sille ominaista, joka kantaa koko suunnitelman läpi. Hän näkee suunnittelemansa tilat ennemminkin osana maisemaa, jonka läpi vesi, ilma ja ilmapiiri virtaavat.
”Rakennus on topografia. Rakennus on maisema”, Jain toistaa painokkaasti.
Studio Mumbain arkkitehtuurin kolme keskeistä elementtiä ovat vesi, ilma ja valo. Jain ajattelee ihmisen olevan samoista ainesosista muodostuva energiakenttä, ja ihmiskeho tarvitsee näiden elementtien läsnäoloa jokapäiväisessä elämässä. Jainille rakentamisessa on kyse siitä, kuinka lähelle ihmiskehoa asuttamamme asiat pystytään mukauttamaan. Ihmisen lailla arkkitehtuurilla tulee olla kyky hengittää.
Suunnittelua ei ohjaa niinkään pyrkimys ekologisten materiaalien valintaan, vaan ajatus energian varaamisesta ja säilyttämisestä. Materiaalivalintoihin sisältyy myös aiemmin mainittu ajatus muovautumisesta. Ne hajoavat ja purkautuvat osiin, jotka voivat saada uuden muodon. Suurten luonnonelementtien lisäksi rakennuksissa korostuu muun muassa hiekan, kiven, maa-aineksen, kalkin sekä paikallisen puun ja kasvillisuuden käyttö.
Materiaalien käytön ja käsityötaidon ymmärryksen Jain on oppinut palattuaan Intiaan ja työskennellessä rakennustaitoisten käsityöläisten kanssa. Hänestä niin arkkitehti kuin puuseppä ovat työläisiä, joiden työpanos on yhtä merkittävä.
Jain ei välitä tyylillisistä ja periaatteellisista luokitteluista, vaan näkee työskentelevänsä fiktion ja realismin välimaastossa. Keskittymällä arkkitehtuurin lisäksi käsityötaitoon ja taiteisiin hän ei rajaa itseään modernin arkkitehdin kapeaan muotokuvaan. Laaja-alaisuus mahdollistaa hänelle tarttumapinnan arkkitehtuurin ydinolemukseen. Tilojen tulee latautua energialla, joka välittyy kosketuksen kautta. Eri menetelmät ja luova ilmaisu ovat Jainille keinoja tämän energiakentän tavoittamiseen.
Jainista arkkitehti ja puuseppä ovat molemmat työläisiä, joiden työpanos on yhtä merkittävä.
Intilaista arkkitehtia kiinnostaa sisäinen motivaatio. Mistä toiminta ja rakennukset kumpuavat? Resonoiko tila hänelle? Jain haluaa kokea omakohtaisesti paikan latautuneisuuden ja läsnäolevuuden ajassa. Suunnittelutöissään hän työskentelee kohti sisäistä resonanssiaan, myötävärähtelyään.
Loppujen lopuksi arkkitehtuuri on Bijoy Jainille merkityksetöntä. Tärkeintä on, mitä rakennukset ilmentävät ja ruumiillistavat. Ne ovat käden ja silmän eleitä. Keho, mieli ja sydän kytkeytyvät yhteen.
Jain päättää meditatiivisen luentonsa avoimeen kysymykseen:
”Mikä on sydämen vahvuus?”
Kysymykseen kätkeytyy kysymys: Mistä sinä välität? Mistä minä välitän? Jainille kokonaisvaltainen hyvinvointi on tärkeää, ja se mikä edistää hyvinvointia, värähtelee sydämessä kuun ja auringon alla.