Arjen kehystäjä – haastattelussa arkkitehti Mette Lange

Tanskalainen arkkitehti Mette Lange esiintyi Architecture Speaks! -luentosarjassa Helsingissä joulukuussa. Istahdimme Löylyn ravintolaan nauttimaan takkatulen lämmöstä, ihailemaan myrskyävää, teräksenharmaata merta ja keskustelemaan hänen arkkitehtuuristaan. Monissa hänen projekteissaan meri ja takkatuli ovatkin tärkeässä osassa.

Alun perin halusit kultasepäksi. Miten päädyitkin arkkitehtuuriin?

– Olin tosiaan ajatellut ryhtyväni kultasepäksi tai vaatesuunnittelijaksi. Pääsin kuitenkin lukiotodistuksellani suoraan opiskelemaan arkkitehtuuria. Päätin, että tarkkailen vuoden verran, jatkanko. Heti opintojen alussa tutustuin hienoihin ja inspiroiviin ihmisiin. Jo muutaman kuukauden jälkeen tiesin, että jäisin tälle tielle. Toisella vuosikurssilla perustin oman työhuoneen ja tein projekteja tiimissä. En ole koskaan katunut päätöstäni ryhtyä arkkitehdiksi.

Olisin voinut ryhtyä kultasepäksi, mutta pidän arkkitehtuurin monista mittakaavoista. Pidän myös siitä, miten arkkitehtina ensin kaivan tontilla kaiken ylös ja sitten luon kauneutta tilalle.

Rakastan yksinkertaista ja hiljaista arkkitehtuuria.

Mikä on tontin ja luonnon merkitys arkkitehtuurissasi?

– Avain hyvään arkkitehtuuriin on rakennuspaikkaan tutustuminen ja sen ominaisuuksien ymmärtäminen. Suunnittelemme paljon loma-asuntoja. Perinteisesti Tanskassa loma-asunnot ovat olleet melko yksinkertaisia ja primitiivisiä. Olennaisena osana mökkeilyyn kuuluu luonnon läsnäolo, ulkona oleskelu ja vaikkapa takkatulen ääressä kirjan lueskelu.

Nykyään loma-asunnoilta vaaditaan tietysti energiatehokkuutta ja muuta, mutta perusajatus on ennallaan. Niinpä rakennuksen luontoyhteydellä on erityisen suuri merkitys. Tanskassa villi luonto tarkoittaa yleensä merta, koska pienessä maassa käytännössä kaikki muu paitsi rannikko on viljeltyä tai rakennettua. Kesämökki on enemmän paikka kuin rakennus, siellä voi elää erilaista, yksinkertaisempaa elämää kuin kaupungissa.

Vietin vuosia suunnittelemallani kesämökillä. Minä perheineni olimme yhdessä rakennuksessa ja isäni vaimoineen toisessa. Nuo vuodet kolmen sukupolven kesken lähellä luontoa muodostivat kirjaston kaiken arkkitehtuurini pohjaksi. Rakastan yksinkertaista ja hiljaista arkkitehtuuria.

Miten tontin tärkeys näkyy suunnitteluprosessissanne?

– Kun saamme uuden toimeksiannon, muutamme koko toimiston voimin kolmeksi päiväksi tontille. Tutkimme auringon kiertoa, näkymiä, tuuliolosuhteita, puiden paikkoja ja muita olennaisia asioita. Rakennamme malleja ja teemme ensimmäiset luonnokset. Yleensä monet ensimmäisten päivien ajatukset kulkevat mukana läpi projektin. Kolmantena tonttipäivänä esittelemme ensimmäiset suunnitelmat asiakkaille ja yleensä käymme heidän kanssaan hedelmällistä keskustelua.

Voin suositella tätä työtapaa lämpimästi. Projekti ja rakennuspaikka todella menevät ihon alle, kun viettää kunnolla aikaa itse paikalla. Kunnollinen syventyminen tonttiin säästää aikaa projektin muissa vaiheissa.

Jotta tällainen työtapa on mahdollinen, toimistosi ei voi olla kovin iso, eihän?

– Olen tietoisesti pyrkinyt pitämään toimistoni pienenä. Meitä on vain minä ja kaksi harjoittelijaa kerrallaan. Haluan työskennellä nuorten ihmisten kanssa, jotta en vaivu horrokseen omassa ajattelussani. Nuoret, lahjakkaat ihmiset innoittavat minua ja pitävät hereillä.

Tanskassa yliopiston harjoitteluohjelma kestää viisi kuukautta. Pyrin siihen, että harjoittelijat työskentelisivät kanssani vähintään vuoden ja että he vaihtuisivat aina vuorotellen. Näin kokeneempi voi opastaa kokemattomampaa toimiston rytmin ja toimintatapojen omaksumisessa. Pieni toimisto ja nuoret työntekijät mahdollistavat myös sen, että voin oleskella puolet vuodesta Intiassa.

Kunnollinen syventyminen tonttiin säästää aikaa projektin muissa vaiheissa.

Vietät tosiaan kaikki talvet Goalla, Intiassa, ja kesät Tanskassa. Miten olet päätynyt tällaiseen ratkaisuun?

– Työskentelin nuorempana pitkään eräässä arkkitehtitoimistossa, mutta kun poikani syntyi, oravanpyörä alkoi ahdistaa. Halusin irtisanoutua, mutta sen sijaan pääsinkin työnantajani kanssa sopimukseen siitä, että työskentelen Tanskassa vain kesäaikaan ja matkustelen talvet. Sanon aina nuorille arkkitehdeille, että jos he haluavat poikkeavia järjestelyjä työelämässä, niitä on uskallettava kysyä. Työnantaja ei tule niitä tarjoamaan.

Matkustelu vei minut lopulta Goalle, mistä ensin vuokrasimme talon ja myöhemmin suunnittelin meille oman talon joen varteen. Noudatin suunnittelussa intialaiselle perinne­rakentamiselle tyypillisiä, läpivetoa tehostavia periaatteita, kuten suurta, matalalle laskeutuvaa kattoa, ja käytin paikallisia materiaaleja, kuten hiekkakiveä.

Tein kuitenkin myös omia ratkaisuja. Tieltä päin talo on hyvin suljettu, ja tulija kohtaa ensimmäiseksi suuren umpinaisen luonnonkiviseinän. Tämän jälkeen talo on lähes täysin yhtä avointa pulpettikatolla katettua ulkotilaa. Vain makuuhuoneet on rajattu erikseen, ja seinän vierustalla on lukittavia varastotiloja, jotka osaltaan jäykistävät seinää.

On ihanaa tulla pölyiseltä ja hikiseltä tieltä kotiin raikkaaseen, talon läpi puhaltavaan joki-ilmaan. Sijoitimme talon huolellisesti olemassa olevien puiden lomaan. Puut stabiloivat maaperää ja estävät rakennusta liukumasta monsuunisateiden mukana jokeen. Istutimme myös uuden frangipani-puun, joka luo kauniita varjoja.

Et käy Intiassa pelkästään lomailemassa, vaan sinulla on kansalaisjärjestö, jossa suunnittelet ja rakennat kouluja. Miten järjestönne toimii?

– Kansalaisjärjestömme nimi on Moving School, liikkuva koulu. Se sai alkunsa vuonna 2001. Goalla on paljon muualta tulleita siirtotyöläisiä. He liikkuvat tarpeen mukaan, puhuvat eri kieliä ja käyttävät eri kirjainjärjestelmää kuin goalaiset, joten heidän lapsensa eivät voi käydä paikallisia kouluja. Suunnittelimme kelluvan koulun, joka voi liikkua lasten mukana, ja järjestimme sinne opettajat, jotka puhuvat heidän kieltään. Rakennelma koostuu kelluvasta lautasta, yksinkertaisesta bamburakenteesta ja palmunlehtikatosta. Suunnittelimme erään teollisen muotoilijan kanssa myös pyörillä liikkuvan koulun. Sen voisi taitella kasaan ja rullata paikasta toiseen tarpeen mukaan, mutta se on nyt seissyt vuosia keskeisellä paikalla Goalla ja ollut koko ajan käytössä.

Liikkuvan koulun projekti päättyi, kun Goan viranomaiset lopulta ottivat hoitaakseen siirtotyöläisten lasten kouluttamisen. Nykyään toimimme Intian toisessa osassa, Gujaratissa, jossa on vähän vastaava tilanne kuin Goalla aiemmin. Siellä koulujen ei tarvitse olla siirrettäviä, joten rakennamme ne maatiilestä. Teemme yhteistyötä muiden arkkitehtien, muotoilijoiden ja käsityöläisten kanssa. Heillä on valtavasti tietotaitoa, intoa ja osaamista.

Nämä projektit eivät olisi mahdollisia ilman paikallisia ihmisiä, jotka pyörittävät koulujen toimintaa vuodesta toiseen. Kun toimitaan ympäristössä, jossa kaikki ei ole valmista ja järjestyksessä, ihmisiltä löytyy eri tavalla tarmoa ja yhteiskunnallista aktiivisuutta. Pidän idealistisista ihmisistä.

Mainitset, että sinua inspiroivat erilaiset ihmiset opintojesi aikana, Intiassa ja toimistossasi. Onko ketään yksittäistä arkkitehtia, joka sinua olisi erityisesti inspiroinut?

–Glenn Murcutton ollut minulle tärkeä hahmo. Olin hänen pitämällään luennolla 1990-luvulla, ja vaikutuin. Pidän erityisesti hänen pientaloistaan ja hänen tavastaan puhua rakennuspaikan merkityksestä. Sen lisäksi hän on detaljoinnin mestari. Hän osaa tehdä teknisistä välttämättömyyksistä arkkitehtonisia elementtejä ainutlaatuisella tavalla. Kaikella on merkitys hänen arkkitehtuurissaan.

Murcutt myös innosti minua pitämään toimistoni pienenä. Hän sanoi, että on aina halunnut työskennellä yksin, jotta voi keskittyä suunnitteluun eikä toimiston pyörittämiseen. Muutama vuosi sitten osallistuin Glenn Murcuttin master class -kurssille. Se oli hyvin innoittava kokemus. Muut osallistujat olivat tietenkin lahjakkaita arkkitehteja, mutta sen lisäksi he olivat hienoja ihmisiä.

Kehittelette yhdessä puolisosi Christian Rejnholdin kanssa erilaisia rakentamiskokeiluja. Voitko kertoa esimerkiksi Mini House -minitalokonseptistanne?

– Minitalo sai alkunsa eräästä toimeksiannosta vuonna 2011. Nuorella perheellä oli tarve kesämökille, pieni budjetti ja rajal­lisettilalliset tarpeet. Käytimme tilaisuuden hyväksi ja kehitimme kohtuuhintaisen, modulaarisen, monistettavan minitalokonseptin yhdessä mieheni, puuseppä Christianin kanssa.

Minitalo muodostuu esivalmistetuista liimapuukehistä. Ne tuodaan tontille valmiina, mutta muuten talo rakennetaan paikan päällä. Kehät määrittävät rakennuksen geometrian ja leveyden, mutta periaatteessa niitä voi laittaa äärettömän paljon peräkkäin ja muodostaa näin vaikkapa moniosaisia rakennuksia. Minä suunnittelen ja Christian tiimeineen rakentaa minitalot.

Kehittelemme yhdessä detaljiikkaa ja rakennusprosessia jatkuvasti ja tutkimme, miten pitkälle mitäkin asiaa voi optimoida ilman, että laatu kärsii. Christianin kanssa työskentely on antoisaa ja hyödyttää myös muita projekteja, sillä opin rakentamisesta jatkuvasti lisää.

Pidämme omaa taloamme leikkikenttänä, jossa teemme erilaisia kokeiluja. Toteutimme työtilaamme horisontaalin kattoikkunan, mitä ei kukaan suosittelisi. Se on kuitenkin toiminut teknisesti ihan hyvin ja on esteettisesti kauniimpi kuin osasimme odottaa. Sateen jälkeen vesi ei valu pois vaakasuuntaiselta lasipinnalta vaan muodostaa pikkuruisia lätäköitä. Kun aurinko tulee esiin, se paistaa pikkulätäköiden läpi ja luo sisätilaan fantastisia valoja ja varjoja. Tuntuu kuin olisi lammen pohjassa.Jørn Utzonsanoi joskus kokevansa pienen onnen hetken aina, kun auringonsäde osuu hänen kotinsa seinään. Minä koen pienen onnen hetken aina sateen jälkeen.

Kuulostaa hyvin runolliselta. Onko runollisuus sinulle tärkeää arkkitehtuurissa?

– Yritämme aina luoda runollista arkkitehtuuria. Runollisuudesta on hirveän vaikea puhua tai sitä on vaikea tavoittaa, mutta se on äärimmäisen tärkeä osa arkkitehtuurin kokemista. Miltä tuntuu kävellä kylmällä kivilattialla, miltä puu tuoksuu, miten verhot tanssivat tuulessa tai miten jokin tila muistuttaa toisesta tilasta – se on osa tietyn paikan kertomusta.

On upeaa, kun tuntee onnistuneensa luomaan jotakin runollista. Minulle se tarkoittaa arkisen elämän kehystämistä. Kotien ei pidä muistuttaa museoita, vaan niissä pitää näkyä eletty elämä. Haluamme kotiemme heijastelevan sitä, keitä me olemme, ja elämää, jota elämme. Kaikessa on lopulta kyse elämästä.