Vanhojen rakennusten puolestapuhuja – Ammatissa-sarjan haastattelussa Miia Perkkiö
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/2020. Teksti: Taavi Lindfors.
Tekniikan tohtori Miia Perkkiö työskentelee Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkönä. Väitöskirjassaan Perkkiö tarkasteli historiallisten rakennusten käyttötarkoitusten muutoksia arkkitehtuurin ja restauroinnin tehtävien näkökulmasta.
Mikä oli lapsuuden haaveammattisi?
– Suunnittelin arkkitehdin uraa jo alle kouluikäisenä. Olin innostunut tilojen hahmottamisesta, ja piirtelin esimerkiksi leikkaus- ja pohjapiirustuksia pikkuserkkuni kanssa. Hänestäkin tuli arkkitehti.
Olen aina kokenut rakennukset ja tilat hyvin vahvasti. Muistikuviin ovat tallentuneet 1970-luvun alun Tapiola ja Oulu. Oulussa suorastaan haltioiduin Pohjankartanon koulusta ja kaupunginteatterista ympäristöineen. Betoniset, jännittävät ja kauniit talot olivat ylivieskalaistytölle aivan käsittämätön kokemus. Myös lomamatkoilla näkemäni kirkot, kartanot ja muut vanhat rakennukset tekivät vaikutuksen.
Millainen kuva sinulla oli arkkitehdin ammatista ennen kuin aloitit opiskelun?
– Silloin en tiennyt, että arkkitehti voi tehdä muutakin kuin suunnitella uusia taloja. Ensimmäisten opintovuosien aikana havahduin siihen, kuinka paljon mahdollisuuksia vanhat rakennukset tarjoavat arkkitehdille ja miten merkityksellistä niiden parissa on työskennellä.
Nykyisin näen arkkitehdin työn hyvin kokonaisvaltaisena. En lokeroi itseäni ammatillisesti, vaikka työskentelen historiallisen rakennuskannan parissa. Pidän itseäni arkkitehtina, joka kykenee suunnittelemaan myös uudisrakennuksia ja ymmärtämään tarpeita, joita sellaisiin sisältyy.
En lokeroi itseäni ammatillisesti, vaikka työskentelen historiallisen rakennuskannan parissa.
Mitä kaikkea työhösi Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkönä kuuluu, ja millaista osaamista se vaatii?
– Työni ei kohdistu yksittäisten rakennusten, linnoitusten tai linnoituslaitteiden säilymiseen, vaan Suomenlinna pitää ymmärtää kokonaisuutena. Yksikköni muiden työntekijöiden kanssa huolehdimme Suomenlinnan korjaus- ja muutostarpeista. Itse en ole paljoakaan mukana käytännön työssä, sillä kaiken koordinointi vie todella paljon aikaa.
Suomenlinna on Unescon maailmanperintökohde, joten sen on täytettävä kansainväliset kriteerit ja kestettävä ulkopuolisten kritiikki. Olemme hyvä kansainvälinen esimerkki siitä, miten toteutetaan laajan historiallisen monumentin hoito ja restaurointi. Suomenlinnassa restauroinnin erityisosaaminen koskee käyttötarkoitusta, eli sotilastarkoitukseen ja puolustukseen rakennetun laajan linnoituksen uudiskäyttöä. Toinen monista erityisosaamista edellyttävistä alueista on vanhojen muurien jatkuva korjaaminen ja sen menetelmät.
Mitä mieltä olet vanhojen rakennusten suojelusta Suomessa?
– On ollut mukava huomata, että muutkin kuin asiantuntijat ovat kiinnostuneita aiheesta. Asiantuntijat eivät voi yksin päättää, mitä rakennuksia säilytetään ja miten ympäristöön kohdistuviin muutoksiin suhtaudutaan. Nämä ovat yhteisiä asioita, ja kaikkien tulee olla mukana aiheesta käytävässä keskustelussa.
Arvot eivät kuitenkaan aina kohtaa – esimerkiksi Tapiolan uimahallin tulevaisuudesta käytävää keskustelua on leimannut valtava arvojen törmäys ja ristiriita. Vanhat rakennukset ovat toki resursseja, mutta niiden säilyminen ei saa riippua siitä, onko niille käyttöä vai ei. Yhdenkään suojellun rakennuksen säilyttäminen ja oikeaoppinen korjaaminen ei saa tulla uhanalaiseksi sen takia, että rakennukselle löytyy taloudellisesti tuottavampaa käyttöä sen historiallisten arvojen kustannuksella. Asioita pitää ymmärtää syvällisemmin ja kyetä katsomaan ajassa menneisyyteen ja tulevaisuuteen.
Mitä menneisyydestä voidaan oppia rakentamisen saralla?
– Historia opettaa sen, että hyvin rakennettu kestää. Perinteisistä rakentamistavoista kannattaisi ottaa oppia. Puurakentamisessa on sillä saralla menty eteenpäin, mutta ylipäänsä on tärkeää ymmärtää ja soveltaa massiivirakentamisen mahdollisuuksia. Oleellista on myös toimiva yhteistyö eri suunnittelualojen välillä. Täytyy pystyä löytämään kestäviä ratkaisuja, jotta rakennusten elinkaari on kymmenien vuosien sijaan satoja vuosia.
Opiskellessani 1990-luvulla Venetsiassa näin konkreettisesti, kuinka kokonainen vanhasta rakennuskannasta koostuva kaupunki pystyy sopeutumaan nykyajan muuttuviin tarpeisiin ja palvelemaan yhä ihmisiä. Sellaiset ovat usein hyviä ympäristöjä, vaikka ne eivät täytä nykyrakentamisen normeja. Suomessa vanha rakennuskanta on aika sirpaleista, eikä täällä ole suuria kokonaisuuksia, joissa vanhaa rakennuskantaa olisi hyödynnetty aikakausien ja tarpeiden muuttuessa.
Mitä muita asioita pidät elämässä tärkeänä?
– Meillä on mieheni kanssa 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jonka ymmärtämisestä ja säilyttämisestä on tullut merkittävä päämäärä. Koen, että tehtävämme on turvata sen talon säilyminen. Se on meille hyvin erityinen ympäristö. Siihen paikkaan liittyy esimerkiksi luonnossa olemisen tärkeys ja meri.