Loputtomat kauniit värit – Ammatissa-sarjan haastattelussa Kati Winterhalter

Kati Winterhalter pyörittää puolisonsa kanssa arkkitehtitoimisto Okulusta. Winterhalter on
urallaan erikoistunut väreihin ja restaurointeihin.

Miksi halusit arkkitehdiksi?

– Siihen ei ollut erityistä syytä, mutta lapsena koin kuvaamataidon ja matematiikan mieluisiksi aineiksi. Naiivina kuvittelin, että arkkitehdin työ on niiden kahden yhdistelmä. Sitähän se tavallaan onkin, sillä ehkä logiikasta ja estetiikasta löytyy arkkitehtuurin syvin olemus. Ammatillisen koulutuksen myötä kuitenkin kasvoi ymmärrys arkkitehtuurin monimutkaisuudesta.

Miksi olet uudistuotannon sijaan kiinnostunut vanhoista rakennuksista?

– Jos verrataan näitä asioita ruoanlaittoon, niin restauroinnissa ollaan tekemisissä raaka-aineiden kanssa. En ole paljon tekemisissä uudistuotannon kanssa, mutta siinä on kyse enemmänkin tuotevalinnoista, siis rajatuista vaihtoehdoista.

Olen myös luontaisesti viehtynyt historiaan ja siihen, että kaikella on syy ja seuraus. Restauroinnissa ei ikinä työskentele valkoisen paperin kanssa, vaan menneisyyden kerrostumat ovat aina läsnä. Puolisoni kanssa teemme paljon tutkimusta rakennushistoriasta, ja siten ymmärrys vanhasta rakennuskannasta on vähitellen muotoutunut.

Millaista on väritutkimus?

– Kiinnostavinta väritutkimus on silloin, kun sitä edeltää rakennuksen historian tutkimus, eli pystyn ohjaamaan konservaattoria löytämään relevantteja asioita. Kaikki väritutkimusta tehneet tietävät, miten vaikeasti tulkittavia värikerrokset voivat olla. Erityisesti julkisivujen väreissä tulkinnanvaikeus tuo haastetta. Kokemattomalla väritutkijalla saattavat mennä kittikerrokset ja pohjamaalit sekaisin varsinaisten intentiokerrosten kanssa. Sen takia väritutkimuksen tulokset saattavat toisinaan olla aivan jotain muuta kuin todellisuus.

Millaisia ovat nykyisin kaupungeissa käytetyt värit?

– Perinteisten maalattujen värien kohdalla ihminen koskettaa pintaa tuodessaan rakennukseen maalatut värit. Nykyisin kuitenkin suuri osa rakennusväreistä on teollisia tuotteita, jotka ovat suoraan materiaalissa. Sellaiset väripinnat ovat harvoin huollettavissa, ja ne saattavat myös ikääntyä ikävillä tavoilla.

Hieno esimerkki on kalkkimaalauksen rooli Helsingin keskustan alueella. Kalkkimaali on kuluva maali ja vaatii suhteellisen lyhyin väliajoin huoltomaalausta. Se kuitenkin vanhenee erittäin kauniisti, ja sen huoltotarpeen takia Helsingin värihistoria on elänyt koko ajan. Jos pintaa ei huolleta lainkaan, kokonaisuus on paljon staattisempi, kuten puhtaaksimuuratussa tiiliarkkitehtuurissa tai teräs- ja lasirakentamisessa. Maalatun arkkitehtuurin elo ja vaihtelu ovat arvokkaita piirteitä arkkitehtuurin historiassa.

Kaupunkikuvassa yleistyy kirkkaat digitaaliset mainos- ja ilmoitustaulut. Millaisia tuntemuksia tämä herättää?

– Se tekee minut ennen kaikkea surulliseksi. Screeneissä on suuri intensiteetti, koska luonnollisesti niiden tarkoitus on herättää huomiota. Varsinkin mainostaulun ainoa tehtävä on olla mahdollisimman huomiota herättävä. Mainostaulut siis kilpailevat arkkitehtuurin kanssa, mikä ei ole hyvä asia arkkitehtuurille tai ympäristölle. Itse kieltäisin kaiken liikkuvan kuvan kaupungeissa.

Valkoista ja harmaata on jo nähty aika paljon.

Toisaalta Suomessakin näkee nykyisin väreiltään räiskyviä rakennuksia. Miten suhtaudut niihin?

– En suoraan kritisoi vahvoja värejä, mutta niiden täytyy muodostaa jonkinlainen harmonia. Jokainen aikakausi tekee omanlaistaan arkkitehtuuria, ja mielestäni restaurointiarkkitehtien tehtävä on ymmärtää mahdollisuuksien mukaan kunkin ajan arkkitehtuuria ja täydentää niiden tunnelmia niin hyvin kuin pystyy.

Ideaalissa kaupunkikuvassa on hyvä idea, ja värithän tarjoavat kaikenlaisia mahdollisuuksia. Valkoisuus tai harmaus on vain idean puuttumista ja identiteetin laimentamista. Kaikkien sateenkaaren värien käyttäminen yhdellä alueella ei sekään ole merkki hyvästä väriymmärryksestä. Se kertoo ehkä pikemminkin jonkinlaisesta pakonomaisuudesta.

Nämä menevät kuitenkin aaltoliikkeessä. 1970-luvulla oli todella vahvoja värejä, mikä johtui paljolti siitä, että sen ajan uudet maalit tarjosivat ensimmäistä kertaa rajattoman väriskaalan. Aina halutaan hakea jotain uudelta ja raikkaalta näyttävää, ja jossain vaiheessa tietysti myös valkoinen ja harmaa näyttävät tuoreelta. Tähän tekee kuitenkin mieli todeta, että valkoista ja harmaata on jo nähty aika paljon. Värisuunnittelulle pitäisi antaa enemmän aikaa ja arvostusta.

Harrastat aktiivisesti polocrossea. Mikä lajissa viehättää?

– Polocrosse on aivan mahtava ratsastuksen muoto. Pelitilanteessa on monta liikkuvaa osaa, ja kun siihen yhdistetään yhteistyö hevosen kanssa, on varmaa, että keski-ikäinen harrastaja on tilanteessa täysillä. On hienoa, että pelissä voi olla mukana kaikenlaisia ihmisiä: lapsia, miehiä, naisia. Suomessa polocrosse ei ole kovinkaan suosittua, harrastajia on alle 50. Lajia voi harrastaa muutamalla tallilla, mutta pelin todellisen luonteen ymmärtää vasta, kun pääsee pelaamaan Englannin nummille.