Henkireikänä Mozart ja Händel – Ammatissa-sarjan haastattelussa Saija Hollmén

Saija Hollmén on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani. Hän on myös perustajaosakas Hollmén Reuter Sandman Arkkitehdit Oy:ssä ja ollut mukana perustamassa kansalaisjärjestö Ukumbi ry:tä.

Oliko aina selvää, että sinusta tulee arkkitehti?

– Ei se aina ollut. Olin lukiossa epätoivoinen, koska en osannut päättää, mikä minusta tulee aikuisena. Laskin, että minulla pitäisi olla yli kymmenen elämää, jotta voisin tehdä kaikkea, mikä minua kiinnostaa. Arkkitehtuuri ei ollut yksi niistä.

Aloin kuitenkin pohtia asiaa nähtyäni abivuonna jonkin pääsykoevalmennuskurssin mainoksen. Lopulta ymmärsin, että arkkitehtuurissa yhdistyy moni asia, joka minua kiinnostaa. Opettelin piirtämään ja sain opiskelupaikan. Sitä päätöstä en ole koskaan katunut. Arkkitehdin työ käsittää niin monta osa-aluetta elämästä, että alalla riittää muutamaankin ihmiselämään tutkittavaa, koettavaa ja annettavaa.

Millaisissa työtehtävissä olet ollut urallasi?

– Opiskelin 1990-luvulla, jolloin iski rankka lama ja arkkitehdeilta katosivat työt. Toisaalta se oli hyvä aika opiskella, mutta valmistuessani minulla ei ollut lainkaan toimistokokemusta. Monella samaan aikaan opiskelleella oli sama tilanne. Perustin toiminimen heti, kun sain diplomityöni valmiiksi.

Yhteistyö Jenni Reuterin ja Helena Sandmanin kanssa  alkoi 1990-luvulla opiskeluprojektin myötä. Suunnittelimme silloin naistentalon Senegaliin. Perustimme yhdessä toimiston ja myöhemmin kansalaisjärjestö Ukumbi ry:n.

Olin myös arkkitehtitoimisto Tallissa töissä useamman vuoden, ja vuonna 2008 aloin tehdä opetustyötä TKK:lla. Nykyään olen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani. Sen lisäksi teen väitöskirjaa ja vastaan humanitaarisen arkkitehtuurin koulutuksesta.

Ukumbi ry tarjoaa arkkitehtisuunnittelua vähäosaisille väestöryhmille. Mikä motivoi tähän työhön?

– Kyse on vastuun jakamisesta ja meidän länsimaalaisten etuoikeutetusta asemasta. Suomessa voi opiskella käytännössä ilmaiseksi, ja meillä kaikilla on mahdollisuus korkeakoulutukseen ja opintotukeen. Omaa ammattitaitoa pitää käyttää maapallon hyödyksi, koska tulemme näinkin vakaista olosuhteista.

Elämme maapallolla suljetussa järjestelmässä ja olemme tulleet aika pitkälle siitä, kun ongelmat kategorisoitiin ”meidän” ja ”heidän” ongelmiksi. Kaikki ongelmat ovat yhteisiä. Projektimme ovat olleet todella pieniä, mutta niillä on toivottavasti ollut jonkinlainen merkitys paikallisille ihmisille. Tarkoitus on myös herättää alan sisällä keskustelua ja olla esimerkkinä opiskelijoille.

Olette suunnitelleet rakennuksia valtioihin, joilla on kolonialistinen menneisyys. Miten paikalliset ovat suhtautuneet länsimaiseen suunnittelijaan?

– Kaikki riippuu omasta asenteesta. Meidän lähtökohtanamme on ollut, että olemme siellä ensisijaisesti oppimassa. Vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä taustatyön tekeminen korostuu, sillä ihmisten tavat rakentaa yhteisöä ja käyttää tilaa ovat kulttuurisidonnaisia. Pitää myös tunnistaa omat ennakkoluulot ja päästä niistä yli.

Täytyy osata kuunnella, kysyä ja toisinaan myös katsoa vastausten yli, koska varsinkaan rakennetusta ympäristöstä puhuttaessa ihmiset eivät välttämättä osaa kertoa asioista täsmällisesti. Suurin virhe on lausua ylhäältä, miten asiat tulee tehdä. Silloin toistetaan menneiden vuosikymmenten virheitä.

Negatiivisiin asenteisiin emme ole paikallisten ihmisten suunnalta törmänneet hankkeissamme koskaan. Haluan ajatella, että olemme osanneet asennoitua riittävän nöyrästi ja kollaboratiivisesti. Yhteisön osallistaminen on ollut meille aina olennaista suunnittelu- ja rakentamisprosesseissa.

Mitä olet oppinut projekteissanne?

– Suurin oppi on ollut se, että universaalia arkkitehtuuria ei ole olemassa. Kaikki suunnittelu on sopeutettava paikalliseen ympäristöön ja kulttuuriin. Paikallinen konteksti on äärimmäisen tärkeää hahmottaa ja ymmärtää. Sen takia kaikki suunnitteluun ja ympäristöön liittyvä pohjatyö on hyvin olennaista. Olen oppinut myös sen, että ihmiset ovat loppupeleissä kaikkialla melko samanlaisia.

Olet harrastanut pitkään laulamista. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?

– Juhani Pallasmaa totesi joskus, että arkkitehdilla täytyy olla elämässään jokin muu intohimo kuin arkkitehtuuri. Minulle se on ollut musiikki, ja olen aina harrastanut sitä palavasti.

2000-luvun alussa arkkitehdin työt jäivät vähemmälle, kun opiskelin ammattikorkeakoulussa laulupedagogiikkaa. En kuitenkaan alkanut laulaa työkseni, sillä minulla oli jo ammatti ja elämässä asioita, jotka vaativat enemmän huomiota. Musiikki on ollut koossapitävä voima ja oma tilansa, koska siihen ei liity ammatillisia paineita.

Olen keskittynyt klassiseen musiikkiin. Eniten olen laulanut Händeliä ja Mozartia. Erityisesti Mozartin laulaminen on minulle aina hyväksi. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että musiikki ei ole ammattini. Laulaminen on rikkaampaa ja vapaampaa, kun siihen ei liity menestymisen pakkoa. Musiikki on ollut minulle aina henkireikä ja tasapainottava tekijä.